WASTED LAND










Johan Vestin
WASTED LAND
epätoivoinen yritys teokseksi







Alkusanat
Helsingissä 20.11.2009 


aukeaman muistikirjassani ja asettanut sen viereen teroitetun kynän. Odotan jännittyneenä, mitä kahdella kokeneella taiteilijalla on sanottavana tieteellisestä kirjoittamisesta. Tykin valo syttyy. Tartun kynään ja asetan kärjen sivun vasempaan ylälaitaan. Olen lähtöasemissa ja korvani odottavat laukausta.


Videotykki lämpenee. Luento on alkamassa. Olen avannut eteeni tyhjän
Puhe alkaa, mutta minä odotan vielä oikeaa hetkeä – oikeata lausetta. Luennoitsijat puhuvat siitä, mistä taiteilijoilla on tapana puhua, eli omista projekteistaan. Toimivathan nämä esimerkkeinä, mutta varsinainen aihe vaikuttaa kuitenkin olevan hiukan kadoksissa ja muistikirjani pysyy tyhjänä.
Luennon loppupuolella yksi oppilaista kysyy luennoitsijoilta, mistä kirjoittaminen kannattaisi aloittaa? Toinen taiteilijoista toistaa ulkoa opittua mantraa, joka sisältää luettelon sääntöjä tutkimuskysymyksen asettamisesta ja aineiston keräämisestä. Toinen vastaa, että kirjoittamisen voi aloittaa aloittamalla kirjoittamisen. Kirjoitan tämän ainoan lauseen muistikirjani ja suljen sen, sillä tässä on kaikki mitä minun tarvitsee tietää.


Johdanto

Olen käymässä äitini luona Kemiössä. Kuljemme verkkaisesti tuttua tietä lähikauppaan. Nuorempana äitini oli reipas kävelemään ja minulla oli vaikeuksia pysyä mukana. Nyt minun on tarkkailtava silmäkulmasta, että en jätä häntä taakseni. Yleensä emme paljoa puhu, mutta tällä kertaa äidillä on tarve avautua. Hän kertoo omista lapsuuden kokemuksistaan ja ajoista jolloin itse olin lapsi. Se mitä hän kertoo suvustamme, saa minut ymmärtämään asioita omasta elämästäni. Sellaisia, joita olen paljon pohtinut. Ymmärrän myös sen, että vaiennettuinakin nämä tapahtumat ovat vaikuttaneet minuun. En pysty rekonstruoimaan miten tämä on tapahtunut, mutta ilmeisesti vanhempieni käytös, eleet ja puhetapa ovat siirtäneet minuun heihin vaikuttaneita asioita. Tämä synnyttää minussa ajatuksia minuudestani ja suhteestani ympäröivään maailmaan. 
Voinko rajata tarkasti minuuttani, kun olen jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristöni kanssa? Lähipiirin lisäksi vaikuttavina tekijöinä ovat laajempi yhteisö ja ympäröivä kulttuuri. Nämä kaikki vaikuttavat persoonallisuuteeni, ajatuksiini ja myös taiteeseeni. En siis voi erottaa taidettani ja maailmankatsomustani elämästäni, enkä siihen liittyvästä kulttuurisesta viitekehyksestä. Pohdintani jälkimodernistisesta ajastamme sekoittuu muistoihin omasta elämästäni. Esseistisessä ja myös proosallisessa tekstissäni henkilökohtainen ja yleinen keskustelevat. Omaelämäkerralliset tapahtumat toimivat vertauskuvauksellisesti, sisällyttäen työhöni laajempia kysymyksiä maailman ilmiöistä. Tästä syntyy tarina, jossa mennään faktatietojen tuolle puolelle, mutta jossa pyrin kuvaamaan näin kokonaisvaltaisemmin taiteellisen tuotantoni lähteitä. Asiateksti, jossa ei turhia kuvailuja sallita, olisi antanut minusta ja taiteilijuudestani typistetyn kuvan. Sitä voisi verrata ansioluetteloon, jossa näkyy pidetyt näyttelyt ja vuosiluvut, mutta ei juurikaan paljasta mitään ihmisestä näiden tietojen takaa.
Taiteeni teoreettinen viitekehys ei ole luettua, vaan elettyä. Lukutapani maailmasta on ollut enemmän eläytyvää kuin tiedon keräämiseen tähtäävää, enkä ole kiinnittänyt ajatteluani eikä taidettani mihinkään erityiseen teoriaan. Myös kirjoitustani leimaa voimakas eläytyminen, joten lopputulema on enemmän ekspressiivinen kuin informatiivinen.






Kertomus luomisesta

Elokuu 2010
Big Bang
Seison isän selän takana, joka erottuu tummana hahmona hitsausliekkiä vasten. Vaikka hän näyttäytyy vain mustana siluettina, tunnistan hänet hänen olemuksestaan. Hän hitsaa suoraa ja kaunista saumaa, yhtä itsevarmasti ja vakaalla kädellä kuin kirurgi leikkaa ihmislihaa. Isän selkä suojelee minua valolta, joka on silmilleni liian kirkas. Hitsausliekistä sinkoilee kipinöitä, jotka valaisevat aikansa lumen peittämää maata. Laskeuduttuaan kipinät sammuvat päästäen kuulumattoman sihinän.
Osa kipinöistä nousee kirkkaalle pakkasyön taivaalle. Siellä ne säkenöivät tähtinä ja sammuttuaan ne muodostavat planeettoja ja kuita. Avaruuden tyhjiössä niiden liike ei pysähdy, vaan ne leviävät pyörien ja kieppuen. Isän hitsauspuikko palaa loppuun ja sähköinen rätinä hiljenee. Kipinät ajautuvat yhä kauemmaksi toisistaan ja viilenevät punertavan hehkuviksi, lopulta mustiksi ja kylmiksi.
Astuessani seuraavana päivänä koulutaksista kotipihan hiekalle, ajavat paloautot vastaani peittäen minut pölyyn. Näen savua pajan suunnalta ja lähden hätääntyneenä juoksemaan sitä kohti. Tultuani mäkeä alas näen pajan kohdalla savuavat rauniot. Kävelen lähemmäksi kohti kuumuutta ja pistelevää käryä. Kaikki on hiiltynyttä ja palamaton kivi ja metallikin on mustunut. Rakennus on romahtanut ja vain tulisija on vielä tunnistettavissa. Aurinko paistaa kirkkaasti taivaalla, mutta tämä musta aukko kellertävän ruohikon keskellä imee kaiken valon itseensä.
Nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, ovat pajan rauniot jo täysin maatuneet. Ylhäällä kosmoksessa galaksit jatkavat toisista etääntymistään. Tähtiä sammuu enevässä määrin maailmankaikkeuden ikääntyessä.
Loppu näyttää varsin karulta – ajaton, ääretön ja kylmä pimeys. Täällä alhaalla olen havaitsevani samaa kehitystä. Ihmiset työskentelevät osana globaalia yhteisöä, mutta kuitenkin eristyneinä jonkin tietyn erityisosaamisen ja -kielen varaan. He ajautuvat yhä kauemmaksi toisistaan.
Kommunikaatio käy vaikeammaksi ja lopulta, kun kukaan ei ymmärrä toistaan, on kaikki puhe turhaa.
Omat ajatuksenikin tuntuvat repaleisilta. Onneksi kuvataide on tarjonnut minulle tavan kiteyttää ajatuksiani selkeäksi kokonaisuudeksi. Se on eheyttäjä. Onko tämä kiteen sileä pinta kuitenkin niin kova ja läpäisemätön, ettei se avaudu muille? Voiko kirjoittaminen avata väyliä ymmärtämiseen, vai hajoavatko ajatukseni silloin uudelleen häviten kaoottiseen alkutilaansa? 
Kesä 2006 
Alkukhaos
On jo aamuyö, mutta en saa unta. Olen rauhaton ja kävelen ympyrää asunnossani. Olen oivaltanut jotakin. Sormenpäitäni kihelmöi ja päässäni tuntuu painetta. Oivallukseni synnyttää uusia ajatuksia, jotka haarautuvat niin monimutkaisesti, että en pysty hallitsemaan kokonaisuutta. Tiedän, että hurmoksenkaltainen tilani on pian ohi. Jos nyt menen nukkumaan, niin herätessäni pystyn korkeintaan referoimaan kokemaani. Silloin oivallukseni suodattuu rationaalisen ajatteluni ja itsekriittisyyteni lävitse.
Siispä alan kirjaamaan ajatuksiani tietokoneelle, niin nopeasti kuin kahdella sormella pystyn. Ajatukset tuntuvat jo nyt etääntyvän minusta, vaikka yritän saada otteen niin monesta kuin mahdollista. Pelastan sen, mikä pelastettavissa on. Saatuani ne pääpiirteissään tallennettua tietokoneeni kovalevylle, pudottaudun pormestarinojatuoliini ja sytytän savukkeen. Imen savua syvälle keuhkoihin ja nautiskelen raukeasta olotilastani.
Kirjoittaessani olin inspiraation vallassa. Inspiraatio on mielentila, jossa asiat tuntuvat asettuvan paikoilleen ja syntyy pakottava tarve ilmaista itseään kirjoittamalla, maalaamalla tai valokuvaamalla. Ärsyke tähän vaikuttaa tulevan itsen ulkopuolelta, mutta ei kuitenkaan reaalisesta ympäristöstä. Amatöörinä saatoin heittäytyä inspiraation vietäväksi, mutta
entä nyt, kun olen opiskellut ammattilaiseksi. Voiko ammattitaiteilija vedota inspiraatioon menettämättä ammatillista uskottavuuttaan? 
Äitini sairastuttua ja jouduttua pitkäaikaishoitoon, näytti siltä, että hänen kuntonsa ja aloitteellisuutensa heikkenee nopeasti. Hoitolaitoksen rutiinit loivat hänelle ehkä turvallisuutta, mutta muovasivat hänet laitoksen näköiseksi, siihen sopivaksi. Kun vuonna 2006 aloitin kuvataiteen opiskelun Lahdessa, mietin: Millaiseksi oppilaitos muovaa minut? Tapahtuuko sielläkin eräänlaista laitostumista? 
Aloitettuani opinnot sain inspiraation sijaan kuulla paljon puhetta tieteestä ja tutkimuksesta. Kaikki, mikä viittaisi metafyysiseen, oli epäilyttävää. Vaikutti siltä, että taiteella on oltava itsensä ulkopuolinen käyttötarkoitus. Taideteos onkin eräänlainen instrumentti tai koe, jonka avulla kerätään tutkimusaineistoa. Niistä tehdään johtopäätöksiä ja niitä on myös kyettävä argumentoimaan.
Syksy 2006
Kosminen järjestys
Ilmoittauduin kuvanveiston kurssille. Hahmottelin veistosta monta päivää, mutta mikään luonnos ei tuntunut jatkamisen arvoiselta. Hyväntahtoisessa ohjauksessa olin mitätöinyt tähänastiset työni, joita en siis voinut käyttää jalustana uuden pystyttämiselle. En myöskään enää luottanut vaistoihini, vaan yritin löytää järkeviä syitä ideoilleni. Yritykset kuitenkin epäonnistuivat ja tunsin menettäneeni kyvyn olla luova.
Tämä oli ensimmäinen näytön paikka taideopiskelijana. Aika oli käymässä vähiin, joten ratkaisun oli synnyttävä pian. En voisi mennä kritiikkitilaisuuteen kädet taskuissa ja sanoa:
– Sori, en keksinyt mitään.
Minun oli muutettava ajattelutapaani siitä, mistä taideteko alkaa. Ehkä veistokseni ei tarvitsisikaan perustua ideaan ja plastiseen materiaaliin. Minullahan oli tunne. Tosin tämä tunne oli ahdistus, mutta ehkä voisin käyttää sitä hyväkseni sen sijaan, että antaisin sen lannistaa minut. Ongelmana vain oli, että tämä tunne oli minussa vangittuna. Miten siirtäisin ja taltioisin sen muille jaettavaksi? Vastaus kysymykseeni löytyi kaappini hyllyltä – videokamerani. Asetin kameran jalustalle ja istuin tuolille
sen eteen.
Kamera kuvasi minua noin viisitoista minuuttia ja minä vain istuin sen edessä. Toivoin, että nauhalle tallentuisi jotain siitä, mitä sillä hetkellä tunsin. Parhaimmassa tapauksessa se vapauttaisi minut ahdistuksesta. Saavutin ainakin jälkimmäisen tavoitteen. Vaeltelin jälleen rauhattomasti yksiössäni ja ajatteluni tuntui myös lähteneen liikkeelle. Löysin videoteokselleni merkityksiä. Ne liittyivät luomisen ongelmaan. Kutsuin video-
ta ”mielenveistokseksi”. Myöhemmin se sai nimekseen Kahdeksas päivä.
Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja piti seitsemäntenä lepopäivän. Herättyään kahdeksantena päivänä maailma seisoi hänen edessään valmiina ja täydellisenä. Eläimet, kasvit, ihmiset, vuoret ja järvet olivat keskenään harmoniassa, mutta pysähtyneessä tilassa. Pieninkin liike olisi aiheuttanut harmonian järkkymisen. Mikä saisi prosessin jälleen käyntiin? Mitä kyllästettyyn seokseen pitäisi lisätä, jotta syntyisi reaktio? Sen oli oltava jokin harmoniaan yhteensopimaton – täysin päinvastainen. Käärmeen ilmestyminen paratiisiin ja syntiinlankeemus sai maailman jälleen liikkeelle. Ihmisen silmät avautuivat ja hänestä tuli tiedostava olento. Hänet ajettiin paratiisin turvallisuudesta ennakoimattomuuden maailmaan. Hän oli nyt itse vastuussa omasta tulevaisuudestaan. Hän alkoi viljellä maata ja loi kulttuurin. Ihmisen tietoisuus omasta kuolevaisuudestaan aktivoi ihmisen elämään.





Lapsuus
Heinäkuu 2007

Maasta minä olen tullut...

Lapsivesi alkoi tihkua. Polttoaine virtasi avaruusraketin moottoreihin. Nesteen syttyessä sen energia vapautui ja siitä syntynyt työntövoima kilpaili maan vetovoimaa vastaan. Kuuma höyrypilvi levittäytyi ympäristöön ja äitini otsalle nousi hikipisaroita, kun hän työnsi minut maailmaan synnytyslaitoksella. Napanuora katkaistiin ja raketti jätti maan pinnan aloittaen Apollo 11 lennon. Minä tulin maahan ja parkaisin vedettyäni keuhkoihini maan ilmakehää ensimmäistä kertaa.

Kuulento oli länsimaalaisen rajattoman itseluottamuksen tulos. Tämä sama henki oli näyttäytynyt jo goottilaisten kirkkojen holveissa. Ne kaartuvat kohti ylintä keskipistettä ja näyttävät siltä, kuin ne puhkaisisivat taivaan. Moderni länsimaalainen ihminen vei tämän saman pyrkimyksen tieteen avulla konkreettisemmalle tasolle. Hän keksi kiinnittää torniin rakettimoottorin ja nousi taivaalle kirkonkellot soiden.

Äitini seurasi kuulentoa sairaalan televisiosta. Hän kuului ensimmäisiin ihmisiin, jotka näkivät maapallon kokonaisena avaruudesta käsin. Äitini kysyi itseltään, mistä hän tietäisi, onko tv-kuva oikeinpäin, ylösalaisin vai kyljellään? Pallo kun kellui mustassa tyhjiössä ilman horisonttia, ilman vertailukohdetta. Ei näkynyt Atlaksen maata kannattelevia olkapäitä. Ei näkynyt Jumalan kättä. Aikaisemmat näkökulmat olivat kumoutuneet, eikä kosmos ollut enää luomiskertomusta seurannut pysyvä järjestys. Tarkastelupisteen saattoi nyt sijoittaa mihin tahansa
äärettömään. Maailmankuvamme oli muuttunut suhteelliseksi.

Äitini yritti nousta sängystä, kun astronautti Neil Armstrong otti ensimmäisen askeleen kuun pinnalla. Äiti tavoitteli jalallaan lattian pintaa, mutta ei tuntenut sitä. Häntä pyörrytti. Seuraavana aamuna äiti katseli ikkunasta kaupunkia, joka oli heräämässä uuteen päivään. Turussa kaikki näytti olevan ennallaan, mutta toisella puolella maapalloa Floridassa, näytti erilaiselta. Raketin laukaisujalusta seisoi tyhjänä. Torni, joka nousi taivaalle oli hajonnut. Oliko aurinko sulattanut siltä siivet, kuten Ikarokselle kävi? Oliko länsimaalainen sivilisaatio saavuttanut rajansa? Televisio välitti kuvia siitä, mitä löytyi länsimaiden takapihoilta: entisten siirtomaiden nälänhädästä, ympäristön saastumisesta ja luonnonvarojen ehtymisestä. Itseluottamuksemme ja edistysuskomme järkkyi. Oliko viimeinen suuri kertomus nyt kerrottu? Aikakausi oli vaihtunut modernista joksikin muuksi, mutta kun emme tienneet mikä se oli, kutsuimme sitä jälkimodernistiseksi.
Joulukuu 2009
Musta kuilu näyttäytyy
Äiti peittelee minut vastavaihdettujen lakanoiden väliin. Ne tuntuvat saunan jälkeen viileiltä, mutta se miellyttää minua. Äiti toivottaa hyvää yötä ja lähtee kohti huoneen ovea. Minä seuraan tarkoin, onko hänellä käsi nousemassa, sillä se tarkoittaisi, että hän aikoo sammuttaa valot. Äiti on jo ylittänyt kynnyksen, kun hän kääntyykin ympäri ja vääntää valokatkaisijasta, ennen kuin hän laittaa oven kiinni.
Hämärässä huoneessa ilma näyttää täyttyvän pienistä hiukkasista, jotka vilisevät ympäriinsä. Kirjoituspöydän, lelulaatikon ja tyhjän välitilan rajat sumenevat. Näkymä muistuttaa rakeista valokuvaa, jossa rakeet ovat alituisessa liikkeessä. Tyhjä tila ja fyysinen massa ovat kamppailussa keskenään, jossa toinen yrittää ahmaista toista. Lopuksi ne sekoittuvat toisiinsa ja aine näyttää häviävän kamppailun. Seinätkään eivät enää ole läpäisemättömiä, kun pimeys syövyttää nurkkiin aukkoja. Näiden laajentuessa huone häviää olemattomiin ja sänkyni ajelehtii lopuksi pimeällä avomerellä. 
Pidän kiinni sängynlaidastani. Valokatkaisija ja siitä lähtevä johto ovat vielä osittain näkyvissä. Kunpa yltäisin sinne. Mutta siinä missä lattia oli, on nyt vain ammottava musta aukko. Nojaan sängynlaitaan kurottaen kättäni kohti valokatkaisijaa. Olen jo keikahtamassa yli laidan, kun viimein sormenpääni tunnistavat bakeliitin viileän pinnan. Katkaisijan käännyttyä puoli kierrosta, lamppu syttyy ja huone täyttyy valosta. Enkeli on astunut huoneeseen ja siristelen silmiäni kunnes ne tottuvat kirkkauteen. Näkökykyni palauduttua katselen ympärilleni ja totean, että kaikki on ennallaan. Menen takaisin makuulle, vedän peiton pääni yli ja suljen silmäni, aistien kuitenkin suojelusenkelini läsnäolon.
Maaliskuu 2010
Hyvän ja pahan tiedon puu
Matematiikan oppikirjassa on kuva viidestä omenasta ympyrän sisällä. Tehtävänä on piirtää tyhjään ympyrään ne omenat, jotka jäävät jäljelle, jos syön niistä kaksi. Piirrän kolme omenaa ja väritän ne huolellisesti kirkkaan punaisiksi. Ihailen tyytyväisenä piirustustani. Kun etenemme oppikirjassa, omenat jätetään pois ja keskitymme laskemaan pelkillä numeroilla.
Selviän haasteesta pitämällä omenat mielessäni. Sitten tulee järkytys. Tehtävänä on poistaa viidestä omenasta seitsemän. Vastaus on miinus kaksi. – Mitä järkeä tässä on, ajattelen. Miten voi olla miinus kaksi omenaa? Kuinka niitä piirretään? Minua on huijattu ja jään kaksi omenaa velkaa.
Kotimatkallani koulusta pyöräilen talon ohi, jossa asuu pelätty mies nimeltä Stenåker. Hänet tunnetaan helposti vihastuvana miehenä. Tämän takia hän on jokaisen pikkupojan suosikkikohde, jos haluaa osoittaa kavereilleen rohkeuttaan. Miesparan postilaatikko räjäytetään jokaisena uutena vuotena. Suosituin uroteko on kuitenkin omenien varastelu miehen puutarhasta. 
Päätän ottaa takaisin matematiikan tunnilla menettämäni omenat, korkojen kera. Piilotan pyöräni ojaan ja hiivin kuusipensaan läpi, jonka toisella puolella avautuu puutarha. Nurmikko on lyhyt ja tasainen kuin vihreä kokolattiamatto. Sepelikäytävän kivimurska on vielä kosteaa. Isäntä on käynyt hiljakkoin huuhtelemassa sen puhtaaksi puutarhaletkulla. Kaikki näyttää täydelliseltä – ja siellä ne näkyvät, kielletyt hedelmät! Pää matalana kiirehdin lähimmän puun alle. Nykäistessäni ensimmäisen omenan irti, oksa heilahtaa ja puusta tippuu kypsiä omenoita. Tuntuu kuin lentolaivue tiputtaisi pommejaan. Kuuluu vaimeita tömähdyksiä, kun omenoita putoaa nurmikkoon. Poimin molemmin käsin takkini taskut täyteen. Sitten kuuluu uusi ääni, josta en voi erehtyä. Se on talon ulko-ovi! Lähden juoksemaan kohti kuusiaitaa ja sukellan sen läpi suoraan ojaan. Otan polkupyöräni ja rupean vimmatusti polkemaan mäkeä alas. Näen kuinka hahmo syöksyy kuusiseinämästä tielle. Se on Stenåker, joka seisoo nyt edessäni haara-asennossa kädet levällään. Hän on kuin Goljat panssarilaivan kokoiset saappaat jalassaan. Aurinkoa pimentävät kourat ovat kohollaan ilmassa. En ehdi jarruttaa vaan ajan suoraan päin ukkoa. Lennän tielle rähmälleni ja omenat vierivät eri suuntiin. Toinen lenkkari irtoaa jalasta, mutta en edes yritä siepata sitä mukaani. Lähden juoksemaan jalkapohjaani pistelevistä kivistä välittämättä.
Pääsen karkuun, mutta toinen kenkä ja polkupyörä jäävät miehen haltuun. Lähetän kaksi kaveriani ukon luokse kysymään niitä takaisin. Odottelen lähistöllä pusikkoon piiloutuneena. Puolen tunnin kuluttua kaverini palaavat, mutta polkupyörää ei näy. Neuvottelu oli kuitenkin osittain onnistunut, vaikka ukon diplomaattiset elkeet olivatkin kuin Hruštšovilta opitut. Kivipelto nimittäin raivostui pojille niin, että heitti heitä lenkkarillani, johon hän oli laittanut omenan painoksi. Minulta puuttui siis enää polkupyörä. Se oli kuulemma lukittuna kellarissa, joten sitä minun piti mennä itse pyytämään.
Peloissani koputan ovea, jonka takaa kuulen raskaat, mutta nopeasti lähestyvät askeleet. Ukko käskee sisälle keittiöön. Korvapuustia ei tule, mutta pullaakaan ei ole tarjolla. Sen sijaan keittiön pöydällä on puhelin. Istun alas ja vilkuilen varovaisesti ympärilleni. Rouva hämmentää keittoa isossa kattilassa. Liekö siellä olleet Hannu ja Kerttu? Stenåker ei puhu mitään, mutta ilme paljastaa, että myötätuntoa ei ole tulossa. Puhelimen tarkoitus selviää, kun ukko käskee minun soittaa poliisille. Kauhistun, pitääkö minun itse ilmoittaa poliisille tekemästäni rikoksesta? Nostan luurin korvalleni ja ukko rupeaa pyörittämään sormellaan puhelimen kiekkoa. Toisessa päässä vastaa tuttu ääni, se on Timpan isä. 
– Kemiön poliisilaitos, vanhempi konstaapeli Timola.
Kerron nimeni ja jatkan änkyttäen: 
– Niin, tuota, mä soitan täältä Stenåkereiden luota. Niin, siis kun mä olen varastanut täältä omenia. 
Vanhempi konstaapeli on hetken hiljaa ja naurahtaa. 
– Jos pyydät heiltä anteeksi ja lupaat olla varastamatta heidän omeniaan jatkossa, niin eiköhän asia ole sillä selvitetty. 
Stenåker puhuu vielä hetken konstaapelin kanssa ja suostuu vähän vastahakoisesti tähän ratkaisuun.
Lähden helpottuneena taluttamaan pyörääni kotiinpäin, mutta hieman katkeroituneena siitä, että jouduin tähän sotkuun matikan takia. Tultuani kotiin äiti kysyy mitä koulussa tapahtui ja sainko läksyjä. Vastaan, ettei siellä mitään erityistä tapahtunut ja että läksyni olen jo tehnyt. Tapahtuneen jälkeen suhtauduin kaikkeen, joka viittasikin matematiikkaan, suurella epäilyksellä. Arvosanat olivat sen mukaisia.
Huomasin, että visualisointi auttoi minua käsittelemään abstrakteja
ongelmia. Selvisin mainiosti geometriasta, joka oli käytännönläheistä ja konkreettista. Siinä sai havainnollistaa laskettavat pituudet, kulmat ja tilavuudet harppia ja viivotinta käyttäen. Eikö geometria ollutkin perintöä antiikin kreikkalaisilta? Matematiikka ei ollutkaan universaali ja samanlainen ajasta ja paikasta riippumaton kuten olin ajatellut – jos nyt ylipäätänsä olin asiaa ajatellut. Ehkä minulla ja kreikkalaisilla oli yhteistä se, että halusimme pysytellä mitattavien kappaleiden
maailmassa?
Kun sittemmin aloitin maalaamisen, en lähtenyt ulos harjoittelemaan ilmaperspektiiviä tutkimalla miten kaukaisimmat vuoret sinertyvät. Pysyttelin kotona ja keskityin nimenomaan konkreettisiin objekteihin ja maalasin asetelmia. Maisemat tuntuivat liian epämääräisiltä. Minua kiinnostivat muodot, volyymit ja sisäiset etäisyydet, mutta esineistöä ympäröivästä tilasta muodostui ongelma. En koskaan pystynyt täysin ratkaisemaan, mitä tekisin taustalle. Se oli kuin joutomaa. Kaavoitettua, mutta hoitamatonta maata joka odotti, että sille rakennettaisiin jotakin.




Marraskuu 2010 

Hymypoika

Koulun kentän reunalla on erikoinen kahteen runkoon haarautunut mänty. Toinen rungoista on sahattu poikki ja kanto toimii istuimena. Leikkaamaton rungon osa muodostaa korkeuksiin nousevan selkänojan, joka päättyy ylhäällä leviävään puun kruunuun. Mäntymme on valtaistuin,
joka on välitunneilla varattu koulun kunkulle. Siellä hän istuu, muitten
yläpuolella ja valvoo alamaisiaan. Itse en ole istunut valtaistuimella. Kierrän sen kaukaa. Pelkään, että kuningas osoittaisi minua sormellaan ja
lähettäisi perääni kiusaajansa. 
Minä olen tämän yhteisön alinta kastia. Minulla on mustat ja kiharat hiukset. Huuleni ovat paksut. Rusketun kesäisin muita enemmän. Muilla on ohuemmat huulet, jotka osaavat sanoa teräviä sanoja. Ne uppoavat suoraan sisimpääni kaivertaen mieltäni vielä kotiin tultuanikin. Olen niin lähellä neekeriä kuin olla voi. Kunpa minullakin olisi siniset silmät ja vaaleat suorat hiukset. 
Metsänreunaan on rakennettu juurakoista ja oksista barrikadi. Valtakuntamme on sodassa. Pimeän metsän ja valoisan hiekkakentän rajalla käydään viidentoista minuutin taistelu, joka loppuu metalliseen kilkatukseen. Laiha opettajatar seisoo portailla ja heiluttaa kädessään messinkikelloa. Se näyttää niin raskaalta, että voisi katkaista häneltä ranteen. Pojat kävelevät laiskasti, kädet taskuissa, eri suunnista kentän yli. Joukko tiivistyy lähestyessään portaita. Oviaukossa syntyy jo nahistelua. Minä kuljen heitäkin hitaammin, kaukana muiden perässä, jotta en joutuisi kenenkään tönittäväksi.
On kuvaamataidon tunti ja otamme esille väriliidut. Kaksi valittua oppi-
lasta jakaa meille paperia. Opettajatar valvoo, että kaikki tapahtuu järjes-
tyksessä. Samalla hän, omalla hienostuneella tavallaan kaivaa nenäänsä nenäliinallaan. Piirrän paperille pyöreän pään. Väritän sen ruskeaksi. Pyörittelen hahmon päälaella mustaa liitua kuvatakseni kiharoita. Taustaksi teen savannimaiseman, jossa on palmuja ja ruohomättäitä. Viimeistelen piirustukseni tekemällä neekeripojan kasvoille leveän hymyn.
Ripustamme valmiit piirustukset luokkahuoneen seinälle. Olen juuri kiinnittämässä omaani nastoilla, kun huomaan liikehdintää takanani. Muut lapset ovat kerääntyneet ympärilleni ihailemaan tekemääni kuvaa. He osoittelevat sitä ja ovat ihmeissään piirustustaidoistani. Tämä imartelee minua, mutta ahdistun ympärilleni muodostuneesta ihmismuurista. Yllätyksekseni kuitenkin havaitsen, että rinkiin muodostuu aukko, johon voin asettua. Hetkeksi olen tullut osaksi heitä ja siirtänyt huomion kuviteltuun sijaiskärsijään. Olen piirtänyt itseironisen omakuvan. Sillä
saan korotettua itseäni parempaan asemaan luokassa joutumatta uhmaamaan kiusaajiani.
Välitunnilla minut nostetaan kuninkaan valtaistuimelle, mutta tunnen olevani narri kuninkaan viitassa. Hovini ei ole luotettava ja minulta saatetaan riistää kruunu minä hetkenä hyvänsä. Joudun ylläpitämään saavutettua asemaani yhä uusilla itseironisilla tempauksilla. Näennäisesti nämä lisäävät itseluottamustani, mutta todellisuudessa tunnen itseni epävarmaksi. Jos olisin onnekas, he löytäisivät uuden syntipukin, mutta tämä rooli saattaisi langeta myös minulle.
Voisin ehkä menestyksellisestikin jatkaa viihdyttämällä yleisöäni, mutta haluan katkaista tämän noidankehän. Taiteeni ei saa perustua ironialle, mutta mikä olisi sen vaihtoehto, ylevyyskö? Se ei tunnu toimivan, vaan tekee minusta naurettavan romantikon. Olisiko ratkaisu jonkinlaisessa yksinkertaisuuden realismissa – toteamus? Ilmaisuni ei tunnu taipuvan siihen mihin pyrin. Onko kieli kulunut käyttökelvottomaksi, vai onko
omani vielä liian kehittymätöntä?



Nuoruus

Talvi 2010

Toramojärvi 

Olen ajamassa metsätietä appiukon kesämökille, kun näen edessäni auton valot. Kun tulen lähemmäksi huomaan, että tietä tukkii armeijan kuorma-auto. Sen takana on pitkä rivi varusteita: telttoja, kaminoita ja reppuja. Tien poskessa on hiukan levällän oleva pino pilkottuja puita. Alokkaat nostelevat varusteita autoon. He näyttävät yllättyneiltä nähdessään minut. Metsässä juoksee edestakaisin lumipukuisia varusmiehiä pienissä ryhmissä suorittamassa tehtäviä, jotka jäävät minulle arvoitukseksi. Nousen autosta. Katselen ympärilleni ja yritän löytää henkilöä, jolle voisin puhua. Tervehdin poikaa, jolla on kauluksessa alikersantin merkit. 

– Terve, meneeköhän teillä kauan tässä?

– Hetken tässä menee, oletteko ajamassa tuonne?

– Joo, tien päässä on mökki, jonne olen menossa.

Sytytän savukkeen ja jään odottamaan. Luokseni astelee mies, joka paljastuu luutnantiksi. Hänkin näyttää kovin nuorelta.

– Ei tässä kauaa enää mene. 

– Miten tarkenitte yön teltoissa?

– Hyvin he pärjäsivät. Pitää vain muistaa, että kaminassa ei saa olla kolmeakymmentä senttiä tuhkaa, eikä kynttiläliekki ihan riitä lämmittämiseen näillä pakkasilla.

Ilmeisesti luutnantti oli nukkunut yönsä vaimon vieressä ja aamulla palannut tänne viisauksiaan jakelemaan. Pojilla on selvästikin kova kiire saada tavarat autoon. Tietäisivätpä, että yksi taiteilija tässä heitä juoksuttaa kärsityn yön jälkeen.

Kuorma-auto siirretään ja minä pääsen jatkamaan matkaa. Heilautan kättäni kiitokseksi jokaiselle kypäräpäiselle pojalle, jonka ohitan. Miksiköhän nämä sotilaspojat aina näyttävät niin eksyneiltä ja vähän pelokkailta? Heidän lapselliset katseensa vaeltavat levottomasti löytämättä kiintopistettä. Heillä on takana niin vähän kesiä, että tunnustelevat vielä mitä on olla maailmassa. Imevät vaikutteita ympäristöstä ennen kuin rohkeus riittää piirtämään oman jäljen maailmaan.

Radiossa soi Pelle Miljoonan kappale: Moottoritie on kuuma. Hän on koonnut uudestaan alkuperäisen bändinsä. Toimittaja kysyy, miten hän uskaltaa luottaa miehiin, jotka aikoinaan karkasivat Ruotsiin perustamaan Hanoi Rocks yhtyeen ja vieläpä varastivat vahvistimen. Pelle vastaa, että ensimmäisissä treeneissä tuntui siltä, kuin ei näitä kolmeakymmentä vuotta välissä olisi ollutkaan. Styrkkari olisi mukava saada takaisin. Sen voisi sijoittaa suunniteltuun Suomen Guggenheimmuseon Suomirock-näyttelyyn.

Tulen järven rantaan, jossa esilämmitetty mökki odottaa minua. Sisällä on jo viitisen astetta plussan puolella. Teen tulet sekä uniin että keittiön hellaan. Laitan kahvivedet kiehumaan ja otan esille tietokoneen. Olen valmis aloittamaan kirjoitustyöni. 

Joulukuu 2010

Talvisota

Istumme kuorma-auton kyydissä, joka ajaa kuoppaista hiekkatietä. Venäläisvalmisteisesta ajoneuvosta, tuntuu puuttuvan jousitus kokonaan. Tupakka siirtyy kädestä käteen hiljaisessa seurakunnassamme. Tuhka karisee itsestään, kun auto ajaa taas kuoppaan. Sitten auto jarruttaa äkisti ja ryhmämme heilahtaa yhtä aikaa menosuuntaan. Kun auto on pysähtynyt, istumme taas pystyssä. Samaan aikaan kuuluu käsky: ”Ajoneuvosta nouse!” Auton perälauta avataan. Hyppäämme tielle ja juoksemme metsän suojaan. Jokainen kiinnittää vaalean jalkarätin tai pyyhkeen reppunsa takaosaan, jotta erottaisimme pimeässä edessämme kävelevän toverin. Tämän jälkeen ryhmämme lähtee liikkeelle. Kuljemme jonossa mäntymetsän läpi. Ensilumi on jo satanut, mutta se on jo sulamassa, eikä puissa näy enää lunta. 

Saavumme hiekkaharjulle, johon meidän on tarkoitus leiriytyä tulevaksi yöksi. Pysähdymme ja laskemme reput maahan. Lähdemme lapiot kourassa seuraamaan ryhmänjohtajaa, joka näyttää paikat taistelupoteroille. Aloitan oman taisteluparini kanssa poteron kaivamisen. Hiekkainen maa ei ole jäässä, joten kaivaminen sujuu odotettua helpommin. Alikersantti tekee uuden kierroksen, jolloin hän osoittaa meille ampumasektorit. Tämän jälkeen harjoitelemme taisteluasemiin siirtymistä muutaman kerran. Väsymys ja nälkä alkavat vaivata kaiken touhuamisen keskellä, mutta teltta täytyisi vielä pystyttää ja tehdä tulet kaminaan.

Keräämme kuivia oksia polttopuiksi Oksat osoittautuvat kuitenkin märiksi, eikä tulenteko meinaa onnistua. Tyhjennämme kaikkien taskut sytykkeiksi kelpaavista suklaakäärepapereista, tupakka-askeista, nenäliinoista… Silti saamme aikaiseksi vain vähän savua. Juuri kun olemme menettämässä toivomme, saapuu pari kaveria huollosta mukanaan pilkottuja koivuklapeja. Pian tuli humisee kaminassa ja ruokasäilykepurkit lämpiävät. Ulkona on ollut pakkasta jo jonkin aikaa. Kaivaustyössä tullut hiki on pakkasessa kohmettanut takkini kovaksi. Sen riisumista vaikeuttaa vielä se, että takki on jäätynyt kiinni villapuseroon. Saappaita riisuessani huomaan huopasisäsaappaankin olevan valkoisessa huurteessa. Säilykepurkkini on paisumassa. Se on merkki siitä, että lihakeitto on valmista. Käännän purkin ulos teltan suuaukosta ja painan siihen purkinavaajan kärjellä reiän, jolloin keittolientä suihkuaa kaarena useita metrejä. Syön keiton suoraan purkista, jonka jälkeen menen paikalleni makoilemaan ja syön vielä jälkiruuaksi tupakanpuruilla maustettua suklaata.

Tuntuu siltä, että olen vasta nukahtanut, kun minut herätetään vartiovuoroon. Vaatteeni ovat vielä kosteat, mutta onneksi lämpimät. Tämä lämpö haihtuu kuitenkin nopeasti teltan ulkopuolella. Väijyn vaihdon jälkeen seison yksin poterossa ja tarkkailen maastoa harjun alapuolella. Rekisteröin jokaisen puunrungon, kiven ja katajan. Yritän painaa niiden sijainnit mieleeni, jotta huomaisin muutokset ja mahdolliset liikkeet.

On kulunut puolisen tuntia, kun olen havaitseviani rinteessä liikehdintää. – Olikohan se kuvittelua? Ainakaan tuuli ei puskia heilutellut, sillä sää oli täysin tyyni. Vaalea hahmo nousee ylös ja syöksyy eteenpäin minua kohti. Muut seuraavat hänen rinnallaan. Minä tähtään siihen kohtaan maastossa, mihin ensimmäisen hahmo oli heittäytynyt maahan. Kun hahmo seuraavassa syöksyssä nousee taas näkyviin, yritän ampua. Poistan aseestani varmistimen. Sitten näen pään nousevan. Kun hahmon ylävartalo näkyy, painan liipaisinta. Viereisiin poteroihin syöksyy kavereitani. Kuuluu pari laukausta ja huutamista. 

– Missä ne ovat? Minä en näe ketään.

Tulee hiljaisuus ja kaverit nousevat poteroistaan. He tulevat minun kuopalleni. 

– Mitä sinä näit, kun annoit hälytyksen? 

– Tuolla edessä oli lumipukuisia miehiä, jotka hyökkäsivät syöksyen suksilla eteenpäin. 

– Vai niin, oletko ihan varma? 

– No, kyllä minä olen melko varma.

Kaverit lähtevät takaisin kohti telttaa. Kuulen heidän kuiskivan jotain keskenään. Minä jään vielä poteroon, sillä väijyni ei ole vielä loppunut. – Olinko minä kuvitellut? Ei, kyllä minä varmasti näin jotain. Jatkan tarkkailua. Näen jälleen hahmojen tulevan esille. Ne ovat tietysti odottaneet piilossa, kaverieni poistumista. Pitäisikö minun odottaa, että saisin varmemman näköhavainnon? Mutta jos odotan liian kauan, niin ne ehtivät poteroihimme ennen meikäläisiä. Ammun summassa kolme laukausta.

Aamulla minulla on viimeinen vartiovuoro. Edessäni ei näy mitään. Se
mikä näkyi yön pimeydessä niin selvästi, on nyt kadonnut aamun valkeuteen. Yölliset haamuhiihtäjät olivat liikkuneet niin kevyesti, että eivät jättäneet jälkeäkään. Lumi näyttää yhtä koskemattomalta kuin vastavaihdetut valkoiset lakanat. Takaani kuuluu askeleiden ääniä, mutta kulkijat eivät tule hiiviskellen, vaan ronskisti saapastellen, välittämättä katkeavien oksista. – Joku sieltä tulee metsän läpi. Sitten näen, kuinka kuusikosta astuu esiin upseerikokelaamme, kannoillaan ryhmänjohtaja. Kuulen alikessun kyselevän, olivatko he tehneet yöllisen hyökkäyksen? Kokelas vastaa, että ei täällä ole käyty. Sitten hän katsoo minua tiukasti. Aavistan hänen katseessaan myös vähän sääliä. He poistuvat paikalta. Kuulen kuinka kokelas antaa palautetta alikersantille miehen tulentekotaidosta.

Peittelemme kuoppia, jotka olimme illalla kaivaneet. –Voisinpa haudata samalla tavalla muiston yön tapahtumista. Tunnen samanlaista häpeää, kuin kerran lapsena, jolloin olimme leikkimässä poikien kanssa piilosta eräällä rakennustyömaalla. Löysin mielestäni erinomaisen piilopaikan roskalaatikosta, jossa oli vettä pohjalla, mutta muutoin se oli tyhjä. Siellä minä istuin kyykyssä, enkä paljastanut itseäni, vaikka minulla oli hirvittävä pissahätä. Toivoin tosissani poikien löytävän minut, kun lihakseni eivät enää jaksaneet pidätellä. Istuin veteen peitelläkseni sattunutta vahinkoa, mutta kannen avauduttua mitkään selitykset eivät kelvanneet.

Istumme tien vieressä ja nojaamme puunrunkoihin tupakkaa poltellen. Odotamme kuljetusta takaisin kasarmille. Pysyn erossa muista, eikä kukaan onneksi tule puhumaan minulle. Ensimmäinen metsäyöni armeijassa oli päättynyt nolosti. Lapsuusajan haavekuvat sotasankaruudesta olivat tunkeutuneet haamuina todellisuuteeni. Kuorma-auto saapuu paikalle. Pojat nousevat ylös ja kävelevät kohti autoa kiväärit olallaan. He naureskelevat ja nahistelevat leikkisästi autoon noustessaan.

Elokuu 2010

Isänmurha

Kasarmilla minua odottaa soittopyyntö siskoltani. Pudotan reppuni sängylle ja kävelen käytävän päähän, jossa puhelin sijaitsee. – Aavistan kyllä, mitä asiaa hänellä on. Puhelin on varattu ja jään portaille istumaan. Kaivan taskusta pikkurahaa ja sormeilen hermostuneesti kolikoita odotellessani. Puhelin vapautuu. Laitan kolikot laitteeseen ja soitan siskolleni. Puhelu on lyhyt. Hän kertoo asiansa, hyvästelemme ja minä laitan luurin paikoilleen. Saldoa jää seuraavallekin soittajalle. Kävelen mietteissäni hitaasti takaisin tupaan.

Isäni on kuollut, ja minä tapoin hänet. En veitsellä tai myrkyttämällä, vaan kuten hyvinvointiyhteiskunnassa on tapana, hylkäämällä laitokseen. En ollut hänen luonaan lohduttamassa, kun hän makasi teräksisessä sairaalasängyssä ympärillään paljaat seinät ja näkymä tyhjälle taivaalle. Hyvästit jäi jättämättä ja viimeiset sanat kuulematta. Tiesin odottaa tätä, mutta
viivyttelin ja työnsin asian pois mielestäni. Yritin selitellä asiaa sillä, että täältä on niin vaikeaa päästä lomille, vaikka moni täällä oli kiivennyt aidan yli vähäisemmästäkin syystä.

Vaikuttaa siltä, että en tuolloin ymmärtänyt kuoleman ainutkertaisuutta. Uskotteılin itselleni, että voin siirtää tämän epämiellyttävän asian myöhempään ajankohtaan, samalla tavalla kuin piilotan maksamattoman laskun itseltäni. Voinhan minä vedota lieventäviin asianhaaroihin. Isän jättämä ansioluettelo ei ollut kaunista luettavaa. Mutta puhdistaako hänen syntinsä omani? Hautajaisten jälkeen yritin unohtaa ja jatkaa omaa elämääni. Yritin palata normaaliin mahdollisimman pian.

En onnistunut. Isäni hahmo seurasi minua vuosia hänen kuolemansa jälkeenkin. Käydessäni Helsingissä, joka oli hänen viimeinen asuinpaikkansa, olin näkevinäni hänet monen vastaantulevan miehen kasvoissa. Siihen ei sisältynyt kammoa, vaan toivekuutta, että voisimme vielä kerran tavata. Usein kasvot, jossa hänet näin, kuuluivatkin asunnottomalle juopolle. Mutta sekin olisi kelvannut minulle. Vaikka hän olisi hoiperrellut vastaani kuset housuissa, olisin juossut hänen syliinsä.

Nyt asun itse Helsingissä, mutta en näe enää isää kohtaamissani kasvoissa. Istun bussipysäkillä katse asfaltissa. Edessäni on vaaleita purukumiläiskiä ja sylkilätäkkö, jonka paikallani juuri istuskelleet teinit ovat saaneet aikaiseksi. Ovatko arvomme kuin purukumi? Niitä löytyy eri värisinä ja makuisina, mutta pureskellessa sekä väri että maku katoavat. Bussi tulee. En tiedä onko se oikea, mutta heilautan varovasti kättä. Bussi pysähtyy ja astun siihen.

– Mihin tämä on menossa?
– Eteenpäin.


Joulukuu 2010





Pimeä keski-ikä

Marraskuu 2010
Jos metsään haluat mennä nyt...
Menestyvä julkisuuden henkilö kertoo tv-haastattelussa, että luonto on hänelle tärkeä. Hänellä on tapana mennä metsään lataamaan akkujaan kiireisen työn vastapainoksi. Sieltä hän palaa täynnä energiaa ja valmiina tarttumaan uusiin haasteisiin. Ollessaan matkalla Hong Kongissa tai
New Yorkissa, hän ymmärtää olevansa onnekas, kun kotoisessa Suomessa
 luonto on aina lähellä.
Seuraavana päivänä puen ulkoiluvaatteet päälle ja lähden kävelemään tietä pitkin läheiseen metsään. Kävelen selkä suorana ja imen itseeni syksyn raikasta ilmaa. Katseeni pidän puulatvoissa. Ne ovat ruskan värittämiä ja voimakkaassa kontrastissa sinistä taivasta vasten. Ympäristö vaihtuu kerrostalolähiöstä omakotitaloalueeksi ja tie muuttuu asfalttitiestä hiekkatieksi. Sitten metsä nousee eteeni tummana seinämänä ja sen uumeniin luikerte-
lee kellertävä pururata.
Astun sisään. Kirkas valo muuttuu hämyiseksi ja autojen äänet uppoavat sammaleeseen. Aivan huomaamattani katseeni kääntyy maahan ja olkapääni valuvat eteen. Askeleet hidastuvat ja kävely alkaa muistuttaa laahustamista. Laitan kädet taskuihin. – Olisiko pitänyt ottaa hansikkaat mukaan? Tämän piti olla kävelyä raikkaassa ulkoilmassa, mutta sytytän silti tupakan, ennen kuin jatkan matkaa.
Pururadan vieressä on metsämaa. Tajuan, että en ole koskettanut maata paljaalla kädellä pitkään aikaan, en vuosiin. Kenkieni kumipohjat erottavat ja eristävät minut maasta. Olen kuin avaruudesta tullut vieras, joka ei uskalla riisua suojapukuaan vieraassa ja ehkä vaarallisessa ympäristössä. Pysähdyn ja kyykistyn. Laitan kämmeneni maahan. Se tuntuu kostealta ja viileältä – jotenkin alakuloiselta. Revin irti puolukanvarpuja, niin että multa nousee esiin. Otan sitä käteeni. Nousen ylös ja annan mullan valua takaisin maahan. Multaa jää kuitenkin kynsien alle ja kämmenelleni
korostaen kädessäni olevia juovia. Siinä on elämän viiva, mutta en uskalla katsoa sitä tarkemmin.
Olenko keski-iän kriisissä? Mieleeni tulee tv-ohjelma lapsuudesta. Dramatisoitu dokumentti siitä, mitä englantilaisessa kaupungissa tapahtuisi, kun Neuvostoliitto tekisi ydinasehyökkäyksen. Muistan elottomat puut harmaata taivasta vasten ja mustuneet pellot, johon sairastuneet ihmiset yrittävät uudelleen istuttaa elämän. Loppukohtauksessa nainen synnyttää raunioissa likaiseen sänkyyn lapsen. Lasta ei kuitenkaan näytetä. Torakat, jotka kestävät ydinsäteilynkin, juoksentelevat ympäriinsä. Ohjelma loppuu naisen kauhistuneeseen huutoon, kun hän näkee epämuodostuneen jälkeläisensä. Tuo näkymä syöpyi verkkokalvolleni, eikä ole sittemmin sieltä kadonnut. Siitä alkoi minun kriisini. Se oli paljon ennen keski-ikää. Se muutti elämäni ja olin varma, että maailmanloppu on tulossa, enkä näkisi 30-syntymäpäivääni. Nyt olen kuitenkin jo paljon vanhempi. Tässä minä vielä olen ja niin on maailmakin. Neuvostoliitto on vain hävinnyt ja ydinasesotakin tuntuu jo kaukaiselta ja
epätodelliselta uhalta.
Kävelen hitaasti yhä syvemmälle metsään ja vaivun omiin ajatuksiini. – Miksi tämä ei toimi? Metsä ei lisää energisyyttäni, vaan pahentaa masennustilaani. Pysähdyn tarkastelemaan metsää. Se vaikuttaa jotenkin tyhjältä ja tukahduttavalta. Edessäni on iso kivi, suorastaan valtava. Joskus aikoinaan se on saattanut olla uhrikivi, johon ihmiset toivat kedolta kukkia ja ruokaa pienissä puuastioissa. He suorittivat täällä uhrimenojaan paremman sadon ja metsästysonnen toivossa. Matkalla tänne he saattoivat kohdata menninkäisiä ja pelkäsivät paitsi susia, myös peikkoja tai pahoja henkiä. Metsä oli täynnä elämää ja selittämättömiä
ulottuvuuksia.
Kristinuskon mukana tuli toisenlainen jumalkäsitys. Rajaton Jumala tunkeutui jokaiseen juurakon alla olevaan koloon ja valtasi itselleen jokaisen kiven. Tontut ja menninkäiset katosivat. Sudet tapettiin. Ihminen, joka oli luotu Jumalan kuvaksi, oli nyt hänen valtansa täytäntöön panija. Hehtaareittain metsää kaadettiin kylän ympäriltä, jotta kalliota saataisiin räjäytettyä kirkon rakennusaineeksi. Vielä enemmän puuta tarvittiin metallin sulattamiseen, josta valettiin sitten kirkonkello. Metsään varastoitu energia muuttui yhdeksi kirkonkelloksi, joka ilmensi kaikkivaltiaan Jumalan valtaa. 
Kello kutsui soitollaan kyläläiset kirkkoon ja sai heidän katseensa kohoamaan ylös. Tämä ele ihmisten silmissä oli lähes huomaamaton, mutta ratkaiseva. Aikaisemmin katse oli pysytellyt horisonttiviivan alapuolella, nyt se siirtyi sen yläpuolelle. Kaikilla oli yksi suunta ja yksi päämäärä. Pian kaikki kuitenkin muuttui. Yhä useampi kyläläinen jätti tulematta kirkkoon. Yhtenäisyys oli vaarassa. Puut eivät enää huojuneet Jumalan
henkäyksestä, eikä auringon nousu ollutkaan hänen tahtonsa alainen.
Lehti kääntyy hiljalleen kohti aurinkoa. Sen soluissa tapahtuu kemiallinen reaktio, kun auringonvalo osuu siihen. Yhdessä veden ja hiilidioksidin kanssa syntyy sokeria joka saa kasvin solut jakautumaan uusiksi lehdiksi. Tiedemies leikkaa lehteä yhä pienempiin ja pienempiin palasiin, aina
molekyylitasolle asti. Sitten hän toteaa, että elämä on ainetta. Onko elämä selitetty kuoliaaksi?
Syyskuu 2010 
Äidin kuolema
Carpe diem – tartu hetkeen, on sanonta jota on pidetty elämän viisautena. Vähitellen se on muuttunut  latteudeksi, jota joku saattaa käyttää cocktailkutsuilla vaikuttaakseen sivistyneeltä. Sairaus vei äidiltäni sekä menneisyyden että tulevaisuuden. Hän oli kuin vanki nykyhetkessä, joka näyttäytyi hänelle pelottavana ja hämmentävänä. Muisti ja muistot ovat välttämättömiä, jotta ihminen voisi suunnistaa tulevaisuuteen. Eletyn elämän kokemukset ovat persoonallisuutemme rakennuspalikoita. Jos menetämme historiamme, menetämme itsemme. Mitä me olisimme ilman muistoja? Meidän elämämme olisi vain joukko hetkiä, eikä minkäänlaista menneisyyttä olisi olemassakaan.
Muistan kuinka istuin äitini kuolinvuoteella. Hän makasi samanlaisessa rautasängyssä kuin isänikin. Tiesin kuoleman lähestyvän. Mitä olisin voinut sanoa äidille, kun yläpuolella oli kuoleman musta aukko, joka imaisi jokaisen sanani? Miten olisin voinut lohdutta häntä ja osoittaa, että elämä on ollut kaikkien kärsimystenkin arvoinen? Mikä minä olen arvottamaan elämää? En löytänyt vastauksia, enkä sanoja, joten olin hiljaa. Sitten laitoin käsivarteni äitini haurastuneen kehon ympärille ja sanoin: 
– Mamma liten, jag älskar dig.
Matkalla autooni harmittelin sitä, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa. Olin ajamassa Turun moottoritietä ja lähestymässä tunnelia. Oivalsin, että saatoin ehkä sanoa äidille ne ainoat sanat, jotka pystyvät pitämään puolia kuolemaa vastaan. – Ehkä joissakin sanoissa on vielä voimaa, kun ne sanotaan oikealla hetkellä. Minusta tuntui, että ymmärsin nyt hiukan paremmin Uuden testamentin sanomaa.
Seuraavana päivänä menen työhuoneelleni. Minun on kaikesta huolimatta jatkettava työskentelyä, sillä avajaispäivä lähestyy. En löydä yhtään levyä, josta saisin tarpeeksi ison maalauspohjan. Kerään aikaisemmista jääneitä hukkapaloja. Liitän niitä yhteen laudanpätkillä ja mitä nyt sattuu lähellä olemaan. En jaksa tehdä mitään kovin viimeisteltyä, kunhan teen. Laitan valmiin pohjan maalaustelineeseen ja aloitan työn. Tästä olisi tulossa uusi pirunpeltomaalaus. Työn edetessä huomaan että se rupeaa näyttämään mäeltä, jonka päällä on jokin portti tai kirkko. – En pidä tästä, tämä on liian esittävä, jonkinlainen kuvitus. Ei tästä tule mitään. Käännän pohjan toisin päin. Tämä puoli on parempi, siinä on ihmisen haurautta. Liitän sen kuitenkin pirunpeltosarjaan, sillä onhan se siinä, vaikkei se olekaan näkyvissä. 



Vanhuus
Kesä 2009

Valoa ikkunassa

Olen hereillä, mitäköhän kello on? Hapuilen kädelläni pitkin lattiaa kunnes sormeni osuvat kännykkääni. Painan näppäinlukon pois päältä nostamatta puhelinta lattialta. Näyttöön syttyy valo. Yritän silmiäni siristäen saada selvää numeroista. Onko se nyt viisi vai kolme? Minun on pakko nousta ja hakea silmälasit kylpyhuoneesta. Kello on siis vasta kolme vaikka tunnen itseni pirteäksi. Miksipä en laittaisi kahvia valumaan. Keitän kah
vit ja istahdan kuppi kädessäni ikkunalaudalle. Autiota katua valaisee katulamppu, joka heiluu tuulessa.

Vastapäisen talon ikkunat ovat pimeinä yhtä lukuun ottamatta. Siinä asunnossa on vanha kattokruunu, joka palaa yötä päivää. –Onkohan joku kuollut sinne? Pitäisikö minun soittaa kiinteistöhuoltoyhtiöön? Minusta kuitenkin tuntuu, että verhot ovat siirtyneet jonkin verran. Otan esille muistikirjani ja muotoilen ajatukseni seuraavasti:

Näen ikkunastamme toisella puolella katua olevaan asuntoon. Asunnon katossa on vanha kristallikruunu, jossa palaa valo ympäri vuorokauden. Siellä asuvaa vanhaa miestä ei koskaan näe ikkunassa. Hän suojautuu merkityksettömyyden pimeyttä vastaan pitämällä valoja päällä. Samoin tekee koko kaupunki, jonka valot muodostavat sen ylle kaartuvan kilven, joka estää pimeyden laskeutumisen kaduille ahmien kaiken kitaansa.

Lasken muistikirjan ikkunalaudalle ja jatkan ajatuksiani kehittelemällä profiilia asunnon asukkaasta:
Asunnossa asuu naimaton vanha mies, jonka ei tarvitse selitellä outoa käyttäytymistään muille. Hän ei juuri käy ulkona, eikä hänellä ole yhtään ystävää, mutta ei hän niitä kaipaakaan. Eläke on pieni, mutta asunto on maksettu aikoja sitten ja hänen elintapansa ovat yksinkertaiset. Aamu alkaa pannukahvilla ja voileivällä, jonka jälkeen hän käy läpi vähäiset postit nojatuolissaan kahvia juoden. Tämän jälkeen hän napsauttaa radion päälle, juuri oikeaan aikaan, kun uutiset ovat alkamassa. Uutistenlukijan ääni korostaa harrasta tuokiota. Mies täyttää piippuaan. Piippu on valmis sytytettäväksi, kun uutiset päättyvät. Sitten mies sulkee radion ja sytyttää tulitikun. Hän kuljettaa liekkiä pitkin tiivistetyn tupakan pintaa ja imee hellästi, mutta itsevarmasti bakeliittista imuketta.
Päivä kuluu piippua poltellen ja asioita ajatellen. Illalla mies siirtyy sohvalle katsomaan televisiota, joka ei ole ainoa, mutta hänen pääasiallinen yhteys maailmaan. Hän vaihtaa kanavia sitä mukaan mistä tulee uutisia tai muita ajankohtaisohjelmia. Kun kaikki muut kanavat ovat lopettaneet lähetyksensä, jää viimeisenä päälle BBC-kanava. Sieltä tulee uutisia läpi yön. Sitten mies menee makuulle. Hän vetää polvet koukkuun, kuin vetäytyisi takaisin kohtuun. Kohta mies nukahtaa valot ja tv päällä.





Tuomiopäivä


Tammikuu 2011
Jälki-istunto
Olen jälki-istunnossa. Syynä siihen on omenavarkaus. En ottanut huomioon, että rikokseni oli tapahtunut kotimatkalla koulusta, ja että koulun järjestys-säännöt ulottuvat kotiovelle asti. Opettaja kirjoittaa taululle:
jag lovar att aldrig mer stjäla
äpplen ur stenåkers trädgård
Hän käskee minun kirjoittaa tekstin vihkooni viisikymmentä kertaa. Aloitan työn, mutta meinaan saada heti krampin käteeni. Kun vihdoin saan kirjoitustyön valmiiksi, käyn ojentamassa vihkoni opettajalle. Hän päästää minut kotiin vaivautumatta tarkistamaan, että todellakin olin kirjoittanut lauseen viisikymmentä kertaa.


Uusi elämä
Joulukuu 2010
Lempeä hämäryys
Makaan sängyssä vaaleiden, tyhjien seinien ympäröimänä. Oikealla seinällä on ikkuna, josta näen taivaalle. Huone on hämärä, mutta ei täysin pimeä. Lukuvalo valaisee himmeästi ympäristöä. En ole yksin. Vierelläni makaava pieni hahmo nostaa kätensä. Hän osoittaa sormella lamppua ja ääntelehtii. Se tarkoittaa, että lamppu pitää sammuttaa. Sammutan valon ja tässä me makaamme vierekkäin, minä ja tyttäreni pimeydessä, mutta meitä ei lainkaan pelota. Minä silitän häntä ja sanon: 
– Sov bara liten. Imorron leker vi igen.
Hän luottaa sanaani, että kun aamu valkenee, ovat lelut niillä samoilla paikoilla, mihin ne illalla jätimme. Laulan hiljaa samaa laulua, jota olen laulanut lähes joka ilta puolentoista vuoden ajan. Se kertoo luonnonvoimista, tekniikasta ja tunteistamme.
– Vem kan segla förutan vind? Vem kan ro...




Kuvataide
Syyskuu 2010

Näyttelyn synnystä

Ajan veneellä Toramojärven yli mukanani ämpäri ja Julia-koira. – Täältä pitäisi löytyä hyvä hillapaikka. Hiljennän vauhtia, nostan moottorin ylös ja vene lipuu kohti rantaa. Hyppään veneestä ja köytän sen kiinni pieneen koivuun. Julia odottaa kunnes olen valmis ja hyppää vasta sitten rannalle. Lähdemme kävelemään kohti hillasuota. Pidän katseeni maassa ja pysähdyn aina, kun olen näkeväni jotain kellertävää. Julia pyörii ympärilläni ja laajentaa jatkuvasti juostessaan kehäänsä, kunnes lopulta katoaa omille teilleen.

Kuluu pari tuntia enkä löydä marjan marjaa. Kuulen Julian haukkuvan jossain. Suoristan jäykistyvää selkääni ja yritän paikantaa haukunnan suunnan. – Ehkä on paras ruveta kulkemaan takaisin rantaan. Kutsun koiraa huutamalla sen nimeä ja suuntaan samalla kohti venettä. Pidän toivoa yllä ja silmäilen samalla kulkiessani mahdollisia marjoja.

Saappaat tuntuvat raskailta ja ämpäri pysyy tyhjänä. Pirunpellon laidalla istun alas mättäälle lepäämään. Katselen kiviröykkiöitä ja kivien väleistä näkyvää mustaa tyhjyyttä, joka näyttää olevan pohjaton. Onneksi minulla on repussa piirustusvälineet. Odotellessani Juliaa, voin piirtää pirunpeltoa. Piirrän edessäni olevaa näkymää kivi kiveltä. Paperille tippuu vesitippa, joka imeytyy siihen. Olikohan tuo puusta vai taivaalta, mietiskelen? Jatkan työskentelyä. Taivaalta kuuluu jyrisevä ääni. Ylitseni lentää suihkuhävittäjä. Lapin lennosto harjoittelee. Hiljaisuus palaa, vesi vain ropisee. Olen tainnut löytää jotain marjoja parempaa – olen löytänyt aiheen.

Sade yltyy ja järven ylle vyöryy mustat ukkospilvet, joista roikkuu kaatosade painavana verhona. Juliakin on huomannut asian ja tulee luokseni. Hyppäämme veneeseen. Ajan järven yli niin lujaa kuin neljällä hevosvoimalla pääsee. Sade saavuttaa veneen ja kastumme läpimäriksi. Se ei kuitenkaan vähennä riemun tunnettani. 



Näyttelyn teokset



1. Last Quarter puu 105 x 105 2010
2. Pirunpelto nro 4. hiili ja akryyliväri 85 x 85 2010
3. Pirunpelto nro 5. hiili ja akryyliväri 85 x 85 2010 
4. Pirunpelto nro 7. hiili ja akryyliväri 85 x 85 2010
5. Pirunpelto nro 2. hiili ja akryyliväri 70 x 100 2010
6. Pirunpelto nro 11. hiili ja akryyliväri 70 x 100 2010

7. Pirunpelto nro 8. hiili ja akryyliväri 50 x 80 2010 
8. Pirunpelto nro 9. hiili ja akryyliväri 50 x 80 2010 
9. Pirunpelto nro 6. hiili ja akryyliväri 50 x 80 2010
10. Wasted Land valoinstallaatio 300 x 130 2010

11. Pirunpelto nro 3. (trptyykki) hiili ja akryyliväri 270 x 155  2010
12. Pirunpelto nro 11. hiili ja akryyliväri 70 x 100 2010







Lopuksi

Moni on kirjoitusprosessini aikana kysynyt, miksi kirjoitan suomeksi vaikka äidinkieleni on ruotsi? Vastaus tähän kysymykseen on, että koska olen kirjoittanut hyvin henkilökohtaisista asioista, suomen kieli on mahdollistanut etäisyyden ja samalla helpottanut ja vapauttanut ilmaisuani. Jos olisin kirjoittanut omalla äidinkielelläni, olisi osa teksteistä jäänyt kirjoittamatta, tai sitten olisin etäännyttänyt niitä jollain muulla tavalla. Tällöin en ehkä olisi päästänyt lukijaa näin lähelle itseäni. Toinen syy on se, että olen opiskellut kuvataidetta vuodesta 2006 lähtien suomenkielisessä opiskeluympäristössä, jolloin kynnys käyttää suomea on tullut ruotsia
alhaisemmaksi.

Tämä kirja on jatkoa näyttelylleni Wasted Land, jonka pidin Turussa marraskuussa 2010. Näyttelyssä oli esillä mm. sarja pirunpeltoaiheisia maalauksia. Kirjoittamisen menetelmäni oli samankaltainen kuin maalatessani. Aloitin yhdestä kohdasta maalauspohjaa piirtämällä siihen kiven, sitten etenin kivi kiveltä ilman suunnitelmaa kokonaisuudesta. Minulla ei ollut valmista kuvaa tai sommitelmaa mielessäni, vaan työskentelin vaistonvaraisesti. Vasta maalauksen työstön loppuvaiheessa aloin käsitellä sitä kokonaisuutena. Myös kirjoittaessani aloitin yhdestä kulmasta, yhdestä tarinasta. Sen ympärille kirjoitin uusia tarinoita ja vähitellen niistä muodostui suunnitelmallisempi rakenne.

Kirjoittamisen aikana minulla oli pitkään ajatus, että kirjasta muodostuisi kokoelma esseitä. Näihin sisältyi myös teoriaa ja viittauksia toisiin kirjoittajiin. Lähteiden käyttö ei kuitenkaan tukenut tekstiäni. Teoriaosiot tuntuivat tukkivan vain tekstin luonnollista virtaamista. Oli tehtävä valinta asia- ja proosallisen tekstin välillä. Valitsin proosallisen joka vei tekstiä lähemmäksi novellia kuin esseekokoelmaa.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, sillä kirjoittamista edeltävä ajatukseni oli löytää vaihtoehtoinen tapa sanallistaa kuvataidettani. Olen kiitollinen vaimolleni Helenalle, jonka palaute avasi silmäni lukemaan tekstiäni kriittisemmin. Iso kiitos kuuluu myös ohjaajalleni Japo Knuutilalle, joka arvokkaalla työpanoksellaan johdatteli minua oikeaan suuntaan. 




Kirjallisuutta




Girard, R. 2007. Syndabocken, – en antologi. Koonnut ja kääntänyt ruotsiksi: Olsson, A. ja von Malmborg, G. Stockholm: Themis förlag.
Jung, C.G. 1990. Unia, ajatuksia,muistikuvia. Alkuperäinen teos 1982 12. painos: Erinnerungen, Träume, Gedanken. Suom.: Rutanen, M. Juva: WSOY.
Nietzsche, F. 1988. Den glada vetenskapen. Alkuperäinen teos 1882: Die fröhliche Wissenschaft. Kännös ruotsiksi: Wijmark, C-H. Göteborg: Bokförlaget Korpen.
Platon. 1999. Platon, teokset, ensimmäinen osa. Suom.: Itkonen-Kaila, M. Tyni, M. Hirvonen, K. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
1997. Pyhä Raamattu. Suomen enankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Pieksamäki: Suomen Kirkon Sisälähetysseura.
Spengler, O. 1996. Västerlandets undergång. Alkuperäinen teos 1918: Der Untergang des Abendlandes. Munchen: C. H. Beck. Käännös ruotsiksi: Tegen, M. Stockholm. Bokförlaget Atlantis.








opinnäytetyö
Aalto yliopisto
Taideteollinen korkeakoulu
Taiteen laitos
Kuvataiteiden maisteriohjelma
2008 – 2011






Ei kommentteja: